Ei siitä ole kuin pari vuotta, kun ihan onnessani hehkutin että peruskoulua on jäljellä enää pari vuotta. Viime keväänä monta hyvää ystävääni / tuttua lähti pois koulustamme, ja sekin sai minut jo itkemään. Oli omituista ajatella, etten enää ikinä näkisi heitä niillä koulun penkeillä tai joulujuhlissa. Ja tiesin, että joitain en välttämättä näe enää lähitulevaisuudessa, ja niin on käynytkin. Olen ollut onnekas kun joitain olen tavannut, ja sen takia päivästänikin on tullut aurinkoinen. Olen ollut suurta hymyä, ja vaikken olisi lähempää tuttavuutta koskaan tyypin kanssa tehnytkään, niin he hymyilevät minulle. Ehkä muistavat vielä.
Viime kevään viimeisenä koulupäivänä eräs silloinen 9-luokkalainen piti koko koulun edessä kiitospuheen, ja silloin oikeasti aloin kyynelehtiä ja ajatella, että nyt se todella tapahtuu. Ja vuoden päästä me.
Ja kohta on se vuoden päästä. Onhan koulussamme niitäkin asioita, joita en jää kaipaamaan, mutta on kamalaa, että ihmiset, jotka on jo tottunut näkemään, katoavat, lähtevät toiselle paikkakunnalle tai ehkä jopa ulkomaille. On tottunut näkemään erään luokan yhdessä, yhtenäisenä, ja hetkessä se onkin jo rikki. Hyvällä onnella samaan lukioon tulee ihmisiä, muttei varmasti kaikki. Sitä pitää vain oppia irroittautumaan heistäkin, kaikki hyvä (tai jonkun mielestä paha) loppuu aikanaan. Ja pääsee uusiin kuvioihin, joista ehkä tulee yhtä rakkaita kuin nykyisistäkin. Tai ei ehkä yhtä rakkaita... Mutta lähelle kuitenkin. :)